Olimme kaiken aikaa varautuneet siihen, että kaikki pennut eivät välttämättä selviä. Näinhän tuntuu kovin usein käyvän. Emme kuitenkaan osanneet kuvitellakaan, että yksikään Iitun pennuista ei selviä ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.

Kun nyt ensijärkytyksestä olen toipunut, totean, että aikanaan päätimme Arin kanssa, että olemme avoimia kasvatustyön myötä- ja vastoinkäymisistä. Tämä nyt alkoi suruksemme pahimmalla mahdolisella tavalla vastoinkäymisten kautta. Ehkä joskus vielä pääsemme iloitsemaan paremmasta tuloksesta.

Iitullahan todettiin ultrassa olleen noin neljä pentua. Tuo ultraamisen vaihehan on niin aikainen, että osa pennuista saattaa imeytyä ja kadota pois. Parille pennulle oli nähtävästi näin käynyt. Jäljelle jäi kuitenkin kaksi pikkushelttiä. Iitu kantoi ne uskollisesti täysiaikaisiksi, vaikka molemmilla oli kehityshäiriö. Tyttöpennulla oli aivohalkio ja pojalla verenkiertohäiriö joka aiheutui ilmeisesti sydämen kehitysäiriöstä. Näin ainakin ymmärsimme eläinlääkärien selostuksesta. Varsinkin tyttö oli ollut kovin elinvoimainen, mutta oli ainut vaihtoehto päästää neito sateenkaarisillalle tuon vamman vuoksi. Poikapentukin syntyi elävänä, mutta verenkiertohäiriön vuoksi hengitys ei alkanut toimimaan, niinpä sydämen syke sammui.

Emme voi tietää, mistä tällaiset asiat johtuvat. Vaikka kuinka parhaan ymmärryksemme mukaan valitsemme terveiksi todetut vanhemmat, joilla sukulaisuuttakaan ei ole juuri nimeksikään, näin voi käydä. Luonto kai opettaa, ettei liikaan täydellisyyteen pidä pyrkiä. Toki tiesin, ettei täydellistä ole olemassakaan, mutta tämä oli aika rankka tapa saada siitä lisämuistutus.

Se on meille kuitenkin tärkeintä, että meille niin rakas pikkumamma, Iitu toipuu.

Virpi

ps. kiitoksemme Marjukalle ja Pekalle Imatran Eläinklinikalle hyvästä hoidosta. Ei varmasti ollut kiitollisimpia tehtäviä hoitaa tämä tapaus.